Ajatuksia isäinpäivän alla

 Näin isäinpäivän alla pieni kirjoitus isästä ja ajatuksesta, jonka häneltä kauan sitten sain.
Isäni on rohkea, positiivinen ja kannustava mies. Aina olen saanut isältäni tukea, ihailua ja kannustusta eteenpäin. Isäni on ehkä valtavirran miesajattelusta poikkeava mies. Ei käytännöllinen, eikä käsillä tekevä, ei jurottaja, puhuu paljon ja kaikille ja nopeasti syvällisiä. Laulaa, tanssii, soittaa ja heittäytyy naurunalaiseksikin. Lapsena kotona ollessamme luki meille runoja ja otteita elämän filosofisista kirjoistaan,  ja sanoi että:" mietippä tätä!" Tai sitten isä tuli viulu kädessään ja pyysi ottamaan sellon ja soittamaan yhdessä..

Minulla on kaksi hetkeä tässä noin kolmekymmen vuotisessa elämässäni, jotka nousevat päällimmäisiksi ajatellessani isää. Toinen hetki on häissämme, joissa isä luki papin sijasta Rakkauden ylistyksen. Se oli kaunis ja hyvin liikuttava hetki. Tuttu teksti tuntui uudelta ja erilaiselta isän sen lukiessa.

Toinen asia on taas herätellyt minua ajattelemaan monissa eri vaiheissa. Olin opiskelija ja käymässä viikonloppua vanhempieni ja siskojen luona. Monesti meillä oli taipumus siskojen kanssa väitellä/ riidellä perjantai iltana, kun olimme taas kaikki paikalla. Tuossa hetkessä oli äitimmekin mukana. Taidettiin syyttää äitiä aika porukalla tietyn laisesta ajattelusta ja asenteesta. Luulimme puolustavamme isää, mutta isä suuttuikin meille ja sanoi: "Ei teillä ole oikeutta sanoa äidille noin, ette te tiedä, kuinka pitkän matkan hän on jo tuohon pisteeseen tehnyt!
Minun nuoruusvuosieni pysäyttävin hetki ja lause.

Kuinka sitä voisi olla arvostelematta, syyttämättä tuomitsematta ihmisä jonkun yksittäisen teon tai ajattelun takia! Sen jos jotain haluaisin jättää ajatusperintönä lapsilleni. Tarvitsemme ymmärrärrystä toisistamme silloinkin, kun emme ymmärrä ja tiedä kaikkea. 

Isä ja minä