Omistamista ja epäitsekkyyttä.

Olen viimeaikoina pohtinut paljon omistamista ja omistamisen vaikeutta. Toisaalta omastaan antamista ja jakamista. Välillä tuntuisi, että olisi vain parempi, ettei kukaan omistaisi mitään: ei syntyisi kateutta, katkeruutta, valtaa tai arvottomuutta. Omistaminen on tainnnut olla ihmiselle vaikeaa kautta aikain. Omastaan pidetään kiinni kynsin ja hampain. Omaisuutta kartutetaan ja palvotaan. Toisaalta myös omistamamme asian arvokkuutta epäillään ja vertaillaan. Onko omani minkään arvoinen, jos muilla on paljon suurempaa ja kiiltävämpää?

Pajulan historiassa on muutama tosi tarina, jota kuunnellessa, kylmät väreet kulkee kehossa ja tarina pysäyttää, vaikka saman tarinan on kuullut monesti aiemmin.

Kohtuullisen helppoa on antaa, jos on paljon, mistä antaa. Huikeaa on, jos antaa, vaikkei olisi annettavaakaan.

 Pajulan historiaa on kirjoitettuna ylös. Anni-mummu, eli mieheni isoäiti, jonka minäkin sain ilokseni ja onnekseni tuntea, kirjasi ylös edeltäjiensä aikaa, tämä seuraava ote on hänen kynästään Pajulan historiikista. Ja Aukusti-ukki on mieheni isoukki, joka aikoinaan toi tämän suvunhaaran tien toiselta puolelta Pajulan tilalle.

"Pula-aika koetteli kaikkia. Suuret vauraat talotkin keikahtivat juuriltaan ja vaihtoivat omistajaa ja pienempien paikkojen eli mökkien isännät tulivat pyytämään nimeä velkatakauksiin. En ole kuullut, että Aukusti-ukki olisi taannut isoja taloja, mutta pienempiä kyllä. Nämä takaamiset, omat rakennusvelat ja sisarosuusmaksut olivat tulla kohtalokkaaksi Pajulalle. Alkuvuosien elämässä ee ollu ku mänöjä; kaikki mitä lehmistä tuli piti panna korkoen maksuun”, niin kuin Vilhelmiina-mummu kertoi. Uskon, että eläminen oli äärimmäisen tarkkaa. “Kahvipannun pesin kahverin hyllylle, kun ee kahvia kannattanna keettee”, kertoi Vilhelmiina -mummu. Niinpä sitten, kun takausten maksuja alkoi tulla, tuli hätä siitä, miten Pajulan käy. Kun naapurit huomasivat tämän hädän, he neuvoivat Aukusti-ukkia “paa uloshakkuun, ku itellässii on hätä”. Tätä Aukusti -ukki ei voinut tehdä. Sitä kuvaa hänen vastauksensa eräälle naapurille: “Mitä hyötyä siitä on jos minä ne tielle ajan.” Jouduttiin myymään Pajulan maata 100 ha. "

En tiedä moniko tämän ajan ihminen voisi tehdä saman? Myydä siinä tilanteessa, kun tili nollilla ja lainoja pitäisi maksaa takaisin, omaa omaisuuttaan, tulevaisuuden viimeistä turvaa auttaakseen tai pelastaakseen ystäviensä kodin ja elämänarvon ? Huh.

Toinen minua liikuttanut tarina on jo lähempänä menneessä. Ulkopuolelta tulleena joskus ihmettelin sähkö ja puhelintolppien määrää pelloillamme. Kun sähköjä viimein vedettiin Lapinsalon perukoille asti, oli mieheni Alpo-ukki mukana vaikuttamassa kylätoimikunnassa. Hän halusi, että linjat vedettäisiin vielä eteenpäin pienelle Heinäperän kylälle asti, vaikka maksaisihan se kaikille vähän enemmän. Alpo ajatteli, että on kuitenkin oikein, että kaikki ketkä haluavat myös saavat veden ja sähkön, eivät vain eturintaman talot. Asiaan suostuttiin, mutta kukaan ei halunnut omia maitaan antaa siihen käyttöön.  Alpo-ukki oli silloin sanonut, että:" tuosta saa viedä, pitäähän heinäperälle saada sähköt." Parhaillaan siinä Haapalan ja Pajulan välisellä pikkupellolla oli 11 tolppaa. Meni siinä yhteinen ja muiden etu oman edun yli myös rakkaalla- Alpo ukilla!!

Tässä nuorena emännän alkuna, välillä huimaa tämä kaikki. Mitenhän me osattaisi tätä laivaa ohjailla yhtä taitavin ja lämpimin käsin, kuin nuo edeltäjät? On täällä ilmassa niin paljon hienoa ja arvokasta, mikä ei ole rahassa ja omaisuudessa mitattavissa. Kaikesta tästä saa vain olla niin suuresti kiitollinen!. Kiitollinen myös siitä, että tilan vaiheiden kautta, tällaiset asiat tulevat silmille ja iholle ja saamme näitä asioita omalla kohdallamme miettiä ja pohtia!