Takertumattomuutta ja rakentamista

pohjatöiden aloitus yhdessä

Ihailen miestäni. Hänellä on kyky olla takertumatta asioihin. Jään usein itse kiinni siitä, kuinka murehdin ja suren pitkäänkin muiden asioita, omieni lisäksi. Kaksi vuotta sitten jouluna, meillä oli kaikki valmiina pihaton laajennukseen. Esikauppakirjat oli allekirjoitettu kaikkien yhteistyökumppaneiden kanssa ja takana oli parin kuukauden iso työ pyytää ja neuvotella tarjouksia, olla yhteydessä arkkitehtiin, myyjiin, pankkiin, elykeskukseen. Oli mietitty vaihtoehtoja ja ratkaisuja moniin aisoihin ja taas jaettu niitä eteenpäin. Ja sitten pankki vetäytyi pois jo sovitusta lainanannosta. Tilanne tosin oli pankissa poikkeuksellinen, kun pankinjohtaja oli yllättäen lähtenyt ja  vetovastuu oli jaettu monelle.

Valtteri tuli silloin kotiin ja kertoi asiasta. Pettymys oli suuri. Juttelimme hetken, mitä lasten seurassa pystyi ja sitten mieheni lähti takaisin töihin. Illalla hän jo rupesi miettimään, mitä nyt? Mitä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia tämä käänne tarjoaisi. Muutamassa tunnissa pettymys kääntyikin mahdollisuudeksi. Itse olisin varmasti jäänyt suremaan asiaa pidemmäksi aikaa, mutta mieheni perässä innostuin taas suunnittelemaan ja ideoimaan uutta. Nyt taaksepäin katsoen pankin perääntyminen ei ollut meille huono asia. Saimme kunnostettua vanhan navetan nuorkarjaa varten ja siten myös nuorkarjan takaisin kotiin. Kunnostettiin aiemmin ostettuja peltoja ja suunnittelimme pitkäntähtäimen tulevaisuuden suunnitelman maatilalle, mitä kohti yritämme tilaamme viedä. Sitten keksimme vielä järkevämmän ratkaisun eläinten ruokintaan. Pankki arvosti työtä tilalallamme ja avaraa ajattelua, miten vaikeissa tilanteissa tilalla oli toimittu. Ja keväällä saimme lainan ruokintajärjestelmän ostoon ja laajennuksen rakentamiseen. Tänään on lisärakennuksen lattian valu ja lokakuun lopussa pitäisi olla ruokintajärjestelmän käyttöönotto.

Innokasta lapsityövoimaa

Lattialämmitysputkien surrausta valua varten

Mieleeni nousee monesti lapsillamme olevan satukirjan vanha tarina kahdesta munkista. He kävelevät sateessa, kun hieno rouva saapuu kantotuolissaan. Nainen odotti vihaisena pääsevänsä alas kantotuolista, mutta palvelijat eivät kyenneet auttamaan, kun heillä ei ollut mahdollisuutta laskea naisen tavaroita maan lainehtiessa vedessä. Vanhempi munkki meni silloin naisen luo ja kantoi tämän lätäköiden yli. Nainen ei kiittänyt vaan jatkoi vihaisena matkaasa. Munkitkin jatkoivat matkaa ääneti. Muutaman tunnin päästä nuorempi munkki puuskahti kiihtyneenä, kuinka epäkohtelias nainen oli ollut. Vanhempi vastasi:" Minä laskin hänet maahan jo monta tuntia sitten, miksi kannat häntä vieläkin mukanasi?"