Ammatti synnyinlahjana

Ajattelen pieniä poikiani ja etenkin nuorimmaista,vasta 2-vuotiasta poikaani. Näen valtavan innon ja palon tekemään työtä, oppimaan isänsä taidot ja tiedot. Seuraa pitkät itkut, jos isä ei ota traktorin kyytiin istumaan tai navettahommiin mukaan. Pettymyksestä toinnuttua hän ottaa lelutraktorin ja alkaa "hommiin". Jos viemme isälle pellolle ruokaa, hän irroittaa turvavyön, nousee ylös ja tuijottaa ikkunasta nauliutuneena traktorin tai kaivurin työntekoa. Ja voisi katsoa sitä vaikka tunnin. Kotiin tullessa hän työntää ruohonleikkuria ja "niittää peltoja" tai ajelee potku traktorilla ja muokkaa.

Välillä itsestä tuntuu niin hullulta tämä kaikki. Varsinkin kesällä töitä tehdään kuin hullut. Aikaisesta aamusta ilta myöhään ja välillä öitäkin.. Ja silti se tuntuu tekijöistään mielekkäältä, kiehtovalta ja mukavalta. Jokaiseen päivään on mukava herätä ja työ tuntuu siltä, kuin se olisi sinulle tehty. Siihen on into ja palo.

Kun teimme vähän yli kaksi vuotta sitten sukunpolvelvaihdoksen maatilalla, pidimme juhlat, joihin tuli paljon sukulaisia ja ystäviä. Olimme mieheni kanssa suunnitelleet ohjelmaa ja vähän leikkimielisesti testailimme: ovatko Valtterin vanhemmat tosiaan valmiitä jäämään pois tilan töistä. Sitten mieheni äiti luki heidän arkistoistaan löytyneen kirjoituksen, mikä pysäytti minut. Ammatti Synnyinlahjana. Sain julkaista kirjoituksen uudelleen blogissani. Mielestäni se on edelleen hieno ja koskettava kirjoitus.

.

Kirjoitus oli julkaistu Kiuruvesi lehdessä, maaseutunuorten järjestämässä kirjoitussarjassa 90 -luvun alussa. Maaseutu oli tyhenemässä ja tiloja lopetti Kiuruvedelläkin paljon. Ei tässä ammatissa ole kyse vain koulun penkillä saadusta ammattinimikkeestä. Tässä on jotain mikä virtaa suonissa.
Minun on turha testata pystynkö samaan. En pysty. Voin ja haluan tehdä töitä juuri tälle maatilalle, jonka historiaa arvostan suuresti!  Tahdon vaalia ja antaa tämä tila eteenpäin ainakin niin hyvänä, kuin me  ollaan tämä kaikki saatu. Mutta kaikkeani en voi antaa enkä kaikkea oppia. Kaikkea en myöskään pysty ymmärtämään. Olen muualta tullut ja kaikki on minulle näytettävä, opetettava ja selitettävä alusta alkaen.

Koukussa minäkin tiedän olevani, etenkin tähän paikkaan. Pitkiltä ja lyhemmiltäkin matkoilta palaan aina suunniteltua aikaisemmin kotiin ja tunnen, että juuri tässä paikassa on paras olla. Mutta jotain vielä enemmän virtaa mieheni ja poikani suonissa, mikä ei ole minullekaan opeteltavissa kirjoista tai käytännön töistä.

AMMATTI SYNNYINLAHJANA

Iltalypsy alkaa olla ohi. Lypsimet on kiinnitetty viimeiselle lehmälle. On aika istahtaa hetkeksi lypsyjakkaralle.

Navetan toisella puolen käytävää pitkin vanhin poika ajaa polkutraktorilla vimmattua vauhtia. Käytävän päässä tiukka vasen ja sitten eturengaskosketus päätyseinään ja jälleen hillitön polkeminen. Sitten tiukka vasen suoraan ruokintapöydälle, ja katsojat, kuin rallikilpailuissa ikään, siirtyneet metrin verran taaksepäin sitä mukaan, kun ajo etenee.

Tuon kun saisi jäämään tähän tilalle jatkajaksi! Kyllä siinä ainakin traktori saisi kyytiä, eikä se sotkeutuisi muiden jalkoihin. Oli sillä jo syntyessään semmoiset nyrkit, että piti omat kädet ihan panna taskuun. Ja tuo niska on jytäkkä kuin härällä, ei muuta kuin mainoshattu päähän, niin siinä on valmis maajussi. On se ainakin nyt kiinnostunut kaikesta mitä täällä tehdään. Ja tuskassa se on, jos ei ole mitään puuhaa.

Se aika on jo onneksi ohi, että kaikki ne, jotka pystyvät itsensä kouluttamaan, siirtyvät maalta kaupunkiin, muihin tehtäviin. Ja maalle jäi vain se heikoin aines, joka ei muualla pärjäisi. Maatalous on nykyään, ja on ollut ennenkin, niin vaativa ammatti, että siihen hommaan pitää saada jäämään, ei välttämättä viisaimmat, vaan kykenivimmät nuoret.

Mutta enpä minä pysty sanomaan, että tämä tila ja maaseutu ei saa kuolla, sinä sitten jäät tänne maata viljelemään, ja se siitä. Niillä on omat halunsa, toiveensa ja tulevaisuutensa.

Tai miksikäs en! Miksi minä en voisi sanoa, että tämä tila ja maaseutu tarvitsee juuri sinunlaisia viljelijöitä? Sinussa on aines tähän hommaan! Tässä ammatissa ei kaikenlaiset ihmiset voi menestyä. Mutta sinulla on semmoiset otteet, että luulenpa, että pärjäisit. Minä voin antaa sinulle kaikki ne tiedot ja taidot, jotka minulla on. Käy kouluja tätä ammattia varten, hankin vaikka työkokemusta maalta ja tule tänne töihin!

Minä uskon että tällä ammatilla on tulevaisuutta, sillä ”niin kauan kuin maa on, ei lopu kylväminen eikä leikkaaminen”. Ajattelepa asiaa.

Niin minä sille sanon. Ja jo nyt minun pitää antaa tuolle pojalle omaa aikaani ja selittää, miksi nyt kylvetään tai miten tämä lohko pitäisi kyntää. Pitää olla aikaa käydä yhdessä katsomassa, miten oraat ovat kehittyneet ja joko pitäisi ruveta rehuntekoon, ja minkälaisia puita tuolla metsässä oikein kasvaa. Nyt pitää olla myös aikaa kerätä käpyjä lehmiksi sen omaan navettaan, kiinnittää melassisanko lietetankiksi polkutraktorin perään, kerätä tieltä kiviä pieneen peräkärryyn ja kipata ne pihanurmikolle sen keräämään kiviraunioon. Sillä jos tuo poika on viisitoistavuotiaana jo juppiutunut, niin turha kai sitä on enää ruveta saarnaamaan maaseudun elävänä pitämisestä, puhumattakaan hienosta ammatista maanviljelijänä.

Niin, niin sinulle on lyöty leima otsaan. Niin se oli minullekin. Yritin kyllä käydä pyyhkimässä sitä pois, mutta huomasin, että antaa olla. Tämä ammatti sopii minulle.

No nyt se lypsää jo tyhjää!

Kiuruvesilehden kirjoitussarjasta ” Nuoren tuottajan näkökulmasta”

Esko Nuutinen