Hiljaisuutta

Loppukesän merkkejä ilmassa. Pihlajan marjat alkavat punoittaa, toinen rehunteko alkaa pelloilla, illat pimenevät ja linnut huutavat lähtöhuutojaan.. Tuulessakin voi jo tuntea pienen kirpaisun kaiken kuumuuden keskellä, se ei enää helli lempeydellään. Herukka pensaat notkuvat pian poimittavista marjoista ja kasvaneet omenat taivuttelevat omenapuiden oksia kohti poimijoitaan.. Kesätyöntekijät ovat lähteneet ja elämä rauhoittuu jälleen.


Vaikka ihmsten määrä vähenee, elämä ja enrgia ympäriltä ei katoa. Luonto ympärillä jatkaa elämää omalla tahdillaan ja se myös kuljettaa meitä luonnon ympäröiviä ihmisiä vuoden ajasta ja sen tuomista tehtävistä toisiin.


Monissa tilanteissa ja etenkin keskustellessa tuntemattomampien ihmisten kanssa, asumisemme syvällä maaseudulla, pienen pienessä kylässä, herättää usein paljon mielenkiintoa ja kummastusta. Miten voi asua sellaisessa paikassa, mistä kauppaan on 30 km huonoa tietä, kahvilaan ei voi poiketa matkan varrella, eikä tuttuja kävele vastaan, joiden kanssa jäädä vaihtamaan kuulumisia? Monesti ihminen tarvitsee sisäisen turvan ja tunteen, että kaikki palvelut: kuten kaupat, kirjastot ja teatterit ovat lähellä veikkei niitä itse käyttäisikään.  Riittää tietoisuus siitä, että mahdollisuudet ovat minulle valmiina siinä lähellä, jos niitä tarvitsen.

Sain aloittaa huiman kaksivuotisen astangajoogaohjaajakoulutksen Tampereella viime viikonloppuna. Lähdimme alkutaipaleelle tutkimaan myös parituhatta vuotta vanhaa Patanjalin Jooga sutraa.  Jooga sutran alussa sanotaan, että jooga on mielen hajaannuksen hiljentämistä. Länsimaisissa yhteiskunnissa alleviivaamme ja ihailemme monesti ajattelua. Kuitenkin jos koko ajan vain ajattelisimme, eläisimme ajatuksissamme, emme tässä hetkessä. Ajatelessamme ja  haaveillessamme tulevaisuudesta elämme jo tulevassa, jos muistelemme menneitä, elämme menneessä. Jos saisimme välillä mielen liikkeemme hiljennettyä, pystyisimme olemaan tässä hetkessä, juuri nyt. Tuntemaan sen, mitä haluamme tehdä, näkemään maailman ympärillämme ja näkemään toisemme. Ehkä sitten emme tarvitsisikaan tietoisuutta siitä, että kaikki ovet olisivat minulle aina raollaan ja niin lähellä että pystyisin astua kynnykselle ja nähdä vielä siitä sisälle varmistuakseni reitistä, ennen kuin muut ovet olisivat minusta jo liian kaukana.