Lapsuuden perheessäni arvostettiin ja harrastettiin laajasti kulttuuria. Kävimme katsomassa niin teatteria, oopperaa, taidenäyttelyitä ja konsertteja. Kun oma tieni jatkui opiskelemaan tanssia ensin Turun konservatorioon ja sieltä Teatterikorkeakouluun, jouduin itseni kanssa ristituleen. Minulle oli hyvin vaikea olla mukana siinä taiteentekijöiden rintamassa, jossa muita taiteilijoita sekä teoksia arvostellaan jatkuvasti. Teoksia ja taiteilijoita vartaillaan ja etsitään vikoja ja puutteita. Ajattelen toki itsekkin, että taidetta on moni tasoista, eivätkä kaikki taide-esitykset ole kaikkia varten. Kuitenkaan en pystynyt ymmärtämään enkä hyväksymään sitä, kuinka lähes jokainen opettaja, jonka saimme oli monen luokkatoverini mielestä aina tyyliltään väärä tai muuten huono. Myös porukalla katsotut tanssiesitykset useimmiten heti arvosteltiin.. Aina löytyi negatiivistä kommentoitavaa. Jos esimerkiksi esityksen esitti balettitanssijat, niin liike oli liian hallittua ja ojenneltua, jos esittäjät oli taas enemmän esittävän taiteen puolta, niin esiintyjien kehot eivät kertoneet mitään ja esitykseen oli pitänyt liimata päälle tekstiä ja muuta ilmaisua.
Minulle tuli pitkäksi aikaa lukko katsoa tanssia. Ihan kuin olisin saanut stressin siitä, voinko pitää teoksesta ja osaanko edes katsoa tai arvioida sitä. Tilaani pahensi, kun huomasin kuinka totta oli väite, että taiteilijat tekevät teoksia ja toiset taiteilijat tulevat niitä katsomaan. Monissa tanssiesityksissä todellakin suurin osa katsojista tunnistin tanssijoiksi tai muiksi taiteilijoiksi. Minulla oli ollut lapsenomainen, vahva usko taiteen eheyttävään voimaan sekä silmiä avaavaan mahdollisuuteen suhteessa ihmiseen ja ympäristöömme. Kysyin, että mikä järki tässä kaikessa on? Onko tämä tärkeää työtä, jos tämä ei tavoita muita ihmisiä kuin toisia taiteen tekijöitä? Voinko vain harjoittaa kehoani ja itseäni, koska minulla on siihen intohimo ja itse koen, että voisin kehoni kautta antaa jotain tärkeääkin ulos!?
Tämä viisi vuotta poissa Helsingistä ja tanssiympyröistä on tehnyt minulle myös tanssijana hyvää, vaikka tanssijana toimiminen on ollut vähäistä. Olen harjoittanut pääsääntöisesti itsenäisesti joogaa ja sen avulla päässyt takasin ja ehkä myös syvemmälle itseeni. Kehoillamme on meille paljon kerrottavaa, jos sitä pysähtyy ja opettelee kuulemaan. Matkaa on toki minullakin tehtävänä. Välillä kotona kuunnellessani musiikkia alan liikkua ja tanssia ja sitten kyyneleet tulevat yllättäen ulos. Joku kohta sisälläni liikahtaa odottamatta. Suuri ja pitkälentoinen haaveeni olisi saada tehdä tätä matkaa itseeni joogaten, mutta viimeistään silloin kun olen vanha ja horjuva nainen, jonka iho on laikukas ja verisuonetkin kuultavat ohuen ihon alta, tanssin tätä kaikkea elämää ja ihmisenä olemista ja vien sen tavallisten ihmisten elämään ja arkeen. Ja ihmiset saavat silloin pyöritellä silmiä ja kummastella outoa mummoa, mutta toivon, että silti joku näkisi minussa ja tanssissani jotain, joka pysäyttäisi hänet ja saisi hänet jäämään katsomaan. Ihminen viestii vauvasta asti sanattomasti ja monesti tuo sanaton viesti menee meissä syvemmälle. Olen tullut taiteen avulla monesti liikutetuksi ja jollain tavalla avatuksi. Toivon, että me ihmiset voisimme avoimemmin silmin katsoa niin itseämme, maailmaa kuin taidettakin. Sillä kun annamme luvan sille, että voimme avoimin silmin katsoa kaikkea ympärillämme, voimme nähdä paremmin toisemme, arvostaa ja hyväksyä erilaisuudet ja etsiä sen jälkeen yhteinen kommunikointitapa erilaisten ihmisten kanssa.Tuo ymmärrys toisista ja itsestä olisi minusta yksi suurimmista asioista maailmassa, mitä tavoitella.
 |
| Kuva: Eeva Rantala |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti