Pajulan Pauliina

Haluan vielä kertoa jotain suhteestani tähän maatilaan ja maanviljelykseen. Luulen, että olen ajatellut ihan samoja asioita maanviljelyksestä, kuin hyvin moni muukin kaupunkilainen, jolla ei ole ollut kosketusta nuoruuden tai aikuisiän aikana maanviljelykseen.

Silloin ensimmäisellä kerralla, kun tulin tänne, mieheni vei minut pihatolle ja antoi käteeni navettahaalarit.. Ehkä liiankin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä kyyneleet tulivat silmiini ja kysyin, että pitääkö minun tosiaan käyttää täällä näitä rumia haalareita? Ajatus oli kauhea. Tehdä nyt päivittäin töitä tunteja ja tuntea itsensä rumaksi ja haisevaksi.(Tänä päivänäkään en käytä haalareita, vaikka varmasti hyvin käytännölliset vaatteet ne tilan  töissä onkin:).Alkujärkytyksestä päästyäni puin vaatteet ja lähdin Valtterin perään..

Kauhea määrä eläimiä. Voikohan noita kukaan enää muistaa ja ehtiikö niitä rapsutella tai nille jutella? Taas ajattelin hyvin eri tavoin, kuin karjan hoitajat. Tällöin Valtterin vanhemmilla oli pihatossaan yksi robotti ja lehmiä noin kuutisenkymentä sekä vielä saman verran nuorta karjaa.  Valtteri kertoi, että heillä on tavoitteena antaa lehmille  pihatossa parhaat mahdolliset puitteet elää. Siis, että ne saavat käyskennellä, käydä syömässä ja lypsyllä silloin, kun ne haluavat ja maata ja märehtiä kuivissa ja puhtaissa parsissa, missäpäin pihattoa ikinä haluavat.. Eli ihmisen tehtävä ei ole hoitaa niitä kuin kotieläimiä, vaikka toki silitellä ja rapsutella saa. Mutta tärkeää on turvata se, että eläimet voisivat elää hyvää elämää terveenä, mahdollismman puhtaassa ja kuivassa pihatossa ja kukin omalla rytmillään. Joka tapauksessa päivittäisissä hommissa liikutaan eläinten joukossa ja tarkkailaan tietokoneelta sekä silmillä hommia tehdessä, miten kukin eläin voi. (Näin myös iso määrä eläimiä tulee tutuksi ja nytkin Valtteri muistaa kaikkien yli sadan lehmämme nimet ja numerot:) Silloin ymmärsin, että tämänlaisessa viljelyssä ei juosta vain eurojen perässä tai aikaisemmin pihatoista käyttämääni termiä tehotuotantolaitokset ehkä ei voidakkaan puhua.

Kauan minulla kuitenkin kesti, ennenkuin pystyin kertoa maatilasta ja minusta samassa lauseessa. Varsinkin Helsinkiin palatessani huomasin käyttävän paljon ilmaisua, että miehelläni on maatila ja minä nyt vain tulin perässä ja asun siellä.. Mutta paljon olen jo eteenpäin mennyt. Maanviljelijäksi en silti täysin pysty itseäni kutsumaan, kun en osaa tehdä mitään peltotöitä ja navettatöistäkin päävastuu on Valtterilla.

Suurin asia itselleni on kuitenkin se, että koko ajan arvostukseni maanviljelystä ja tätä paikkaa kohtaan on kasvanut. Sain viisi vuotta tuntea Valtterin Anni-mummun, joka sai elää pitkän elämän täällä Pajulan tilalla. Hänen tiensä tänne ei ollut kuin muutaman kilometrin pituinen matka, mutta puhuimme yhdessä paljon siitä suuresta muutoksesta, millaista on tulla miehen kotilalle ja aloittaa työt ja juurtuminen tähän paikkaan. Helppoa se ei ollut silloin mummun aikanakaan, mutta juuret kasvoivat syvälle. Anni- mummu, joka oli minulle erityisen rakas, antoi minulle siemenen tähän tilaan, minkä tunnen jo kasvavan ja juurtuvan.. Ja kun minulle lähes päivittäin niin monet päivittelevät, miten kummassa siellä korvessa voi asua, niin niistä sadoista keskusteluista mummun kanssa tämän tilan elämästä, sain kipinän tehdä työtä tämän tilan eteen ja jatkaa elämää tällä tilalla. Luulen, että orastavan rakkauden tätä paikkaa kohtaa, näkivät myös ihanat appivanhempani, jotka ovat kyllä tukeneet ja vahvistaneet sitä omalta osaltaan. Jos en siis vielä maanviljelijä ole, niin ainakin Pajulan Pauliina.