Kaunis maailma

Kesä taitaa alkaa. Taimet vaihdettu vahvempaan multaan, odottamaan kasvihuoneeseen pääsyä, elämä siirtynyt terasslle ja ulos. Pääskyset tuli, käki kukkui ja ensiviikolle on luvattu hellettä. Välillä ollaan haettu taimikuormia ja yhdessä istutettu puiden ja pensaiden alkuja. On kerätty kiviä uusien nurmiekoiden tieltä ja vain keinuttu, potkittu palloa ja leikitty hiekkalaatikolla. Muutamana päivänä olemme kiivenneet Joonatanin kanssa ukin ja mummun katolle, katselemaan maisemia. Eilen viimeksi istuskelimme katolla, tai oikeastaan makoilimme nuohoojan tikkaiden yläpuolella. Katselimme pilviä ja kuuntelimme ääniä. Siinä Joonatan sitten nousi ja katseli alas ja sanoi: "äiti, katso kuinka kaunis maailma!"  

Kunpa pystyisi katsoa maailmaa niin, että se olisi kaunis keskeneräisenäkin! Monesti huomaan katsovani asioita joko niin, että häiritseepä nuo heinät tuolla silmää- pitäisi mennä kitkemään tai kuin katsoisin jollain laseilla, joilla näkee 5 vuoden päähän.. Ja samalla vielä ajattelen, että kyllä sitten on kaunista, kun tuo hökkeli on tuosta purettu ja nuo taimet kasvaneet.. Liian paljon on muttia elämästä nauttimisessa. Onneksi on noita pieniä, jotka näyttävät ja kertovat sen meille niinäkin hetkinä, jolloin itse emme niitä näe!!!

Joku suuri odotuksen tunne on kuitenkin joka keväänä. Sitä miettii minkälainen kesä sitä on tulossa ja mitä kaikkea sitä tapahtuukaan.. Muutaman viikon päästä meilläkin elämä muuttuu, kun ensimmäiset kesätyöntekijät aloittavat.. Kun hiljaiseloa on kstänyt koko talven, on aina mukavaa, kun tila täyttyy ihmisten hyörinästä ja moni asia menee eteenpäin.. Tänäkin kesänä meille tulee 8 kesätyöntekijää. Osa maatilan töihin ja osa minulle kotiavuksi. 

Olin seurustelumme aikaan itsekin täällä kesätöissä. Meille muodostui kesätyöntekijöistä pieni tiivis ryhmä. Nukuimme kaikki aitan yläkerrassa, teimme paljon töitä, mutta pidimme myös hauskaa. Erityisen lämmöllä muistan kesästä monet lenttis matsit iltaisin ennen saunaa, sateenropinan aitan kattoon ja Johanna- anoppini ja Anni mummon järjestämät pihakahvit milloin rehunteon päättymisen milloin eläinten uloslaskun tai muun sellaisen kunniaksi... Se oli ihanaa yhteenkuuluvuutta ja ihanaa yhdessä tekemistä.. Viimevuonna sain nähdä jotain samaa meidän kesätyöntekijöillämme ja toivottavasti myös ensi kesä tuo sitä hetken yhteisöllisyyttä, iloa ja yhdessätekemistä tänne muutoin niin hiljaiselle maatilalle;)!!!

Mahdollisuuksia

Maatilalla, jossa on paljon rakennuksia sekä aktiivisessa käytössä olevia, että jo aikansa eläneitä, on ihanaa suunnitella, mitä kaikille rakennuksille ja tavaroille tekisi. Pienien ja isojen mahdollisuuksien kirjo on suuri niille, jotka osaavat itse tehdä ja rakentaa tai niille joilla on intoa ja kokeilunhalua :)

Paljon on haaveita ja ajatuksia niin pieniä kuin isojakin. Jo käynnissä oleva iso hanke, on rakentaa vanhaan rehutorniin kaksi kerrosta: toinen minulle joogahuoneeksi ja toinen Valtterin biljardihuoneeksi. Pyöreä rakennus, jossa portaat kiertäisivät seinän viertä ja ikkunat avautuisivat joka suuntaan n. kuuden metrin korkeudessa on minulle ehkä se odotetuin unelma. Toinen paljon suunniteltu rakennushanke on tehdä pihalle puusauna ja kesäkeittiö terasseineen. Idea lähti ajatuksesta kunnostaa vanha asuinrakennus tähän käyttöön, mutta rakennus oli ehtinyt valitettavasti päästä jo liian huonoon kuntoon.  Olen nyt tehnyt hahmotelmia paperille, minkälaisen kokonaisuuden rakennuksesta tekisimme. Pihasauna on toki usein mielessä, kun vanha asuirakennus on jokapäivä katseen kohteena keittiön ikkunoiden edustalla. Rakennus ei silti ole ensimmäisten työurakoiden joukossa nyt, kun luovuin ajatuksesta kunnostaa vanha talo. Tänä kesänä pihattoomme rakennettava lisäsiipi automaattiselle ruokintajärjestelmälle vie varmasti aikaa, vaikka ulkopuolistakin työvoimaa on palkattuna. Silti haaveenamme on saada kesän aikana iso lato maalattua ja rehutornin laudotus kunnostettua. Kun Rakennus on iso niin kulunut maali ja hapertuneet laudat näkyvät kauas:(

Pieniä puuhiani on tälle kesää myös vanhan aitan laittaminen viihtyisäksi.  Aitta on oikeastaan ainoa vanha kunnossa oleva hirsinen rakennus, joka kantaa tilan historiaa niin seinissään kuin tavaroissaan. Viime viikolla aloin järjestellä  aittaa uusiin puihin ja vein täysin rikkimenneet ja sinne kuullumattomat tavarat pois. Joitain löytöjä olen sieltä jo aiemmin tehnyt. Hain mm. vanhan maidon separointiastian, joka toimii nyt meidän lehtikorinamme.

Pihalla on tarkoitus saada tänä keväänä minulle kasvimaan alku ja kukkapenkki rinteeseen, istuttaa muutama norjanangervo ja puita takapihallemme sekä vielä ennen syksyä istuttaa pihlaja- valokuja pihatiellemme. 

Viimeviikolla hain vanhan betonisen rummppuputken pihaamme aivan tulotien risteykseen. Maalaan sen talomme väriseksi, kiinnitän talonumeron siihen. Sisään istutan riippuvia kesäkukkia valumaan karheaa betonia vasten. Kunhan saan projektini valmiiksi voin laittaa tänne siitä kuvan:)

Nyt kun tanssiminen on jäänyt vähäiseksi, tämä pieni somistelu eli sisä ja ulkotilojen suunnittelu ja toteutus, on noussut hyvin tärkeäksi osaksi elämääni. En pidä itseäni mitenkään erikoisena sisustajana tai tämän alan taitajana, mutta nautin siitä paljon. Saan olla tekemisissä luovien ratkaisujen kanssa, tutkia, pohtia ja tehdä itse!! Puuhastelusta saan iloa ja energiaa ja tekemisestä ja kättensä jäljen näkemisestä saa tunteen elämisestä. 

Sukupolvien ketju

Reilu kuukausi sitten vanha ukkimme muutti Pajulan vanhasta rakennuksesta kylälle, lähemmäs palveluja ja jatkuvaa huolenpitoa ja hoitoa.. Vanhuksien muutot hoitolaitoksiin on tätä päivää jo suurimmalle osalle väestöä, mutta yhä se tuntuu vaikealta meille, jotka jäämme asumaan siihen ympäristöön, missä vanhukset ovat syntyneet ja koko elämäntyönsä tehneet. Tyhjä talo omamme vieressä on enemmän kuin tyhjä talo. Jollain tapaa tuntuu siltä, että siinä omalta osaltamme sinetöityy sen vanhan tradition kuolema, jossa vanhukset saavat elää koko elämänsä omassa kodissaan.

Sukupolvien yhteiselo ei monessakaan paikassa ole ollut helppoa, kun rajoja ja elämtyyliä on joutunut opettelmaan niin uusi tulokas, kuin muukin perhe. Niistä rypyistä on kuitenkin saatu suoria ja elämää pystytty jatkamaan.. 

Itsekin huomasin, kuinka haastavalta tuntui perustaa omaa kotia ensin miehen vanhempien tulevaan, sukupolvenvaihdoksen jälkeiseen taloon, mutta myös rakentaa oma talo 20 metriä kauas vanhan Pajulan seinästä sekä keskelle kahden vanhemman sukupolven elämää.

 Jos asuu kaupungissa, tietää tasan tarkkaan, mihin minun asuinhuoneistoni raja ulottuu ja mitä minulle kuuluu. Olen luontteeltani hyvin toimelias ja jos saan jonkin ajatuksen päähäni, aloitan sen suunnitelun tai toteutuksen heti ( tai ainakin heti päättämäni suunnitelman mukaisesti;). Minulla on tarve siihen, että asiat ympärilläni olisivat loogisesti järjestettyjä sekä esteettisesti kauniita. Tässä kohtaan iso maatila ja sukupolvet samalla tontilla oli minulle haastava paikka. Kun aitoissa ja muissa rakennuksissa oli vielä kahden viljelijäsukupolven sekä Valtterin sisarusten tavarat, eikä minulla ollut oikeutta niitä hallita tai järjestellä, vaikka ne siinä omalla pihallani olivatkin ja tuntuivat kävelevän minua vastaan joka välissä.

Toiseen asiaan mihin törmäsin alussa monta kertaa, oli kyselyt, mitä täällä aion tehdä. Pihamme ei ole vain ostettu tontti, jonne kenelläkään ei olisi ollut mitään suhdetta saati tuntemuksia ja muistoja. "Et kai kaada noita puita" ja muita saman suuntaisia hiljaisia toiveita kuului herkille korville aluksi aika paljon. Ja kun minä olen minä ja ensimmäisestä kerrasta lähtien suunnitellut, mitä kaikkea tänne saisikaan, niin alkoihan muutoksia tapahtua. Niin lähti Valtterin lapsuudenkoti ja piha pihlajat, maatilan sukupolvenvaihdos yönä jo kirmattiin vaihtamaan pihaton toimiston huonekalujärjestys uusiksi.( ja siellä Heikinmäelläkin ehdittiin mullistaa koko talo ja piha ja aittaakin..) Paljon on täällä jo muuttunut, mutta  vaikka näkymä on erilainen kuin aiemmin ja tulee vielä paljon muuttumaankin, niin se on se minun jälkeni, minkä tänne jätän.

 Anoppini sanoi joskus viisaasti, että jokaisella sukupolvella on maanviljelyksessäkin omat tehtävänsä. Anni-mummu ja Alpo- ukki lähtivät 50- luvulla erikoistumaan, eli muut kotielämäimet jäivät pois ja iso 27 lehmän navetta nousi pihaan. Hulluina kuulemma pidettiin, kun sellaisen hallin rakentavat. Mutta suur kiitos heidän, sillä siitä mieheni Vanhempien oli hyvä jatkaa. Heidän kaudelleen tuli iso laajentaminen. Tila kasvoi kokoa kahdestakymmenestäseitsemästä lehmästä sataan ja peltoja raivattiin ja ostettiin isot alat. Taas sukupolvenvaihdosta tehdessä, saimme olla enemmän kuin kiitollisia siitä tilasta, minkä haltuumme saimme. Meillä on haaveita ja pyrkimyksiä päästä kohti mahdollisimman suurta omavaraisuutta niin sähkössä, kuin eläinten ruokinnassakin, mutta nähtäväksi jää mitä tapahtuu. Maatila ottaa ison osan elämäämme, mutta sitäkin tärkeämpää on silloin viihtyä täällä. Harva ihminenhän muuten viettäisi omassa kodissaan tai kotiympäristössään n. 11 kk vuodesta! Uskon, että me jotka asumme, työskentelemme ja elämme suurimmaksi osaksi näillä nurkilla ja näissä rakennuksissa, niin niiden laittaminen ja kunnossapito, on silloin iso sijoitus myös itseemme ja omaan hyvinvointiimme.

Tässä kuva keittiöstämme keväällä 2014

Kotimme kuvattuna viime kesänä

Pajulan Pauliina

Haluan vielä kertoa jotain suhteestani tähän maatilaan ja maanviljelykseen. Luulen, että olen ajatellut ihan samoja asioita maanviljelyksestä, kuin hyvin moni muukin kaupunkilainen, jolla ei ole ollut kosketusta nuoruuden tai aikuisiän aikana maanviljelykseen.

Silloin ensimmäisellä kerralla, kun tulin tänne, mieheni vei minut pihatolle ja antoi käteeni navettahaalarit.. Ehkä liiankin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä kyyneleet tulivat silmiini ja kysyin, että pitääkö minun tosiaan käyttää täällä näitä rumia haalareita? Ajatus oli kauhea. Tehdä nyt päivittäin töitä tunteja ja tuntea itsensä rumaksi ja haisevaksi.(Tänä päivänäkään en käytä haalareita, vaikka varmasti hyvin käytännölliset vaatteet ne tilan  töissä onkin:).Alkujärkytyksestä päästyäni puin vaatteet ja lähdin Valtterin perään..

Kauhea määrä eläimiä. Voikohan noita kukaan enää muistaa ja ehtiikö niitä rapsutella tai nille jutella? Taas ajattelin hyvin eri tavoin, kuin karjan hoitajat. Tällöin Valtterin vanhemmilla oli pihatossaan yksi robotti ja lehmiä noin kuutisenkymentä sekä vielä saman verran nuorta karjaa.  Valtteri kertoi, että heillä on tavoitteena antaa lehmille  pihatossa parhaat mahdolliset puitteet elää. Siis, että ne saavat käyskennellä, käydä syömässä ja lypsyllä silloin, kun ne haluavat ja maata ja märehtiä kuivissa ja puhtaissa parsissa, missäpäin pihattoa ikinä haluavat.. Eli ihmisen tehtävä ei ole hoitaa niitä kuin kotieläimiä, vaikka toki silitellä ja rapsutella saa. Mutta tärkeää on turvata se, että eläimet voisivat elää hyvää elämää terveenä, mahdollismman puhtaassa ja kuivassa pihatossa ja kukin omalla rytmillään. Joka tapauksessa päivittäisissä hommissa liikutaan eläinten joukossa ja tarkkailaan tietokoneelta sekä silmillä hommia tehdessä, miten kukin eläin voi. (Näin myös iso määrä eläimiä tulee tutuksi ja nytkin Valtteri muistaa kaikkien yli sadan lehmämme nimet ja numerot:) Silloin ymmärsin, että tämänlaisessa viljelyssä ei juosta vain eurojen perässä tai aikaisemmin pihatoista käyttämääni termiä tehotuotantolaitokset ehkä ei voidakkaan puhua.

Kauan minulla kuitenkin kesti, ennenkuin pystyin kertoa maatilasta ja minusta samassa lauseessa. Varsinkin Helsinkiin palatessani huomasin käyttävän paljon ilmaisua, että miehelläni on maatila ja minä nyt vain tulin perässä ja asun siellä.. Mutta paljon olen jo eteenpäin mennyt. Maanviljelijäksi en silti täysin pysty itseäni kutsumaan, kun en osaa tehdä mitään peltotöitä ja navettatöistäkin päävastuu on Valtterilla.

Suurin asia itselleni on kuitenkin se, että koko ajan arvostukseni maanviljelystä ja tätä paikkaa kohtaan on kasvanut. Sain viisi vuotta tuntea Valtterin Anni-mummun, joka sai elää pitkän elämän täällä Pajulan tilalla. Hänen tiensä tänne ei ollut kuin muutaman kilometrin pituinen matka, mutta puhuimme yhdessä paljon siitä suuresta muutoksesta, millaista on tulla miehen kotilalle ja aloittaa työt ja juurtuminen tähän paikkaan. Helppoa se ei ollut silloin mummun aikanakaan, mutta juuret kasvoivat syvälle. Anni- mummu, joka oli minulle erityisen rakas, antoi minulle siemenen tähän tilaan, minkä tunnen jo kasvavan ja juurtuvan.. Ja kun minulle lähes päivittäin niin monet päivittelevät, miten kummassa siellä korvessa voi asua, niin niistä sadoista keskusteluista mummun kanssa tämän tilan elämästä, sain kipinän tehdä työtä tämän tilan eteen ja jatkaa elämää tällä tilalla. Luulen, että orastavan rakkauden tätä paikkaa kohtaa, näkivät myös ihanat appivanhempani, jotka ovat kyllä tukeneet ja vahvistaneet sitä omalta osaltaan. Jos en siis vielä maanviljelijä ole, niin ainakin Pajulan Pauliina.

Onneni maalla

Polkuni maatilan emännäksi kun ei ole ihan tavanomaisin, eikä elämäntapani ja ajattelunikaan ehkä tyypillisimpiä stereotypiselle emännälle, niin ajattelin, että minun olisi hyvä kertoa ensin jotain itsestäni.

Olen nyt 28 vuotias ja alunperin Etelä-Pohjanmaalta Nurmosta. Minulla on kolme siskoa, jotka asuvat eri puolin Suomea ja yksi tällähetkellä Espanjassa. Olemme kasvaneet tiiviisti yhdessä vaikka persooniltamme olemme hyvin erilaisia. Tärkeitä asioita itselleni on liikunta ja terveellinen elämämäntapa, jotka antavat iloa ja energiaa. Rakastan kauneutta, rauhaa, tilaa, luontoa ja järjestystä.

Ihan viime aikoina joogaohjaajani Anne Nuotion blogia lukiessani ja jutellessani onnellisuudesta ystäväni kanssa, tajusin yhteyden maaseudun ja onnellisuus ajatteluni välillä.. Isovanhempani olivat aikanaan maanviljelijöitä Kauhavalla.  Olimme paljon lapsena tilalla ja autoimme, mitä pystyimme, mutta saimme myös vapaasti leikkiä tilan ympäristössä, pelloilla, vanhassa navetassa, metsässä yms. Koin, että siellä oli vapaus.

Jo lapsena olin aamuvirkku ja heräsin monesti ensimmäisenä mummolan vintiltä. Kömmin alas herättämään mummun ja pyytämään niitä sokerihuurrettuja riisimuroja, joita emme kotona saaneet syödä. Mummu keitteli rauhassa aamuteetä ja juttelimme ja katselimme ikkunasta lintuja ja heräilevää luontoa. Pienen tytön silmin siellä oli onni ja rauha.

Ei siis vaatinut paljon, kun tapasin mieheni Helsingissä ja hän kertoi mistä oli ja mitä teki työkseen. Lähdettyään takaisin viikonlopun vietosta sain kuvia sähköpostiini paikasta, mistä hän oli kotoisin. Yhdessä kuvassa pellolla seisoi lempilintuni, kurki. Ja kun tulin ensimmäistä kertaa käymään Lapinsalossa, tunsin sitä samaa rauhaa ja onnea, mitä jo lapsena mummollassa olin kokenut. Halusin tulla tänne, vaikka en tiennyt maatilan elämästä mitään, pelkäsin eläimiä ja siitäkin huolimatta, että koin vahvasti olevani sekä koulutukseltani että identiteetiltäni tanssija. Päädyin siihen, että minulle ei riitä se, että rakastan tanssin ja liikkeen antamia fyysistä nautintoa, mutta muuten elämästäni puuttui joku iso osa. Kaikkea ei voi saada, mutta se olennainen pala on opittava ensin löytämään ja sitten seurattava sitä, vaikka se veisi pois siltä tutulta ja sunnitellultakin tieltä.

Hei maailma!

Olen pitkään haaveillut tämän blogin perustamisesta.. Muuttaminen Helsingin keskustasta, juuri Teatterikorkeakoulusta tanssijaksi valmistuneena Kiuruvedelle, pieneen Lapinsalon kylään, on ollut uusi, avartava seikkailu. Niin, tällaistako se maanviljelys ja maatilalla asuminen/ eläminen 2010 luvulla onkin!!!!

Elämä täällä kaukana on tosiaan muutakin, kuin voisi heti kuvitella. Elämäämme kun kuuluu tärkeänä osana joogan harjoittaminen, maailman, ihmisen ja elämän ihmettely, kodin ja maatilan paikkojen sisustus/ kaunistus, 2 ja 4 vuotiaat poikien kanssa touhuilu, ruokalistan suunnittelu, 60km  ostosreissun yhdistäminen kaikkien pakollisten asioiden hoitoon sekä itse ruoan valmistus meille ja työntekijöille. Lisänä puutarhan/kasvimaan/kasvihuoneen hoitoa ja käsitöitä.

Kirjailen siis mitä täällä tapahtuu ja mitä tehdään. Kirjoittelen myös ajatuksiani ja pohdintojani elämästä. Kuvaan ja kerron meidän ideoita ja haaveita tulevaisuudesta.  Pajula niminen maatilamme kun käsittää 100 lypsylehmää,  nuorta karjaa ja vasikoita n.60, 2 lypsyrobottia, peltotöitä 200 hehtaarilla, metsiä ja niiden raivausta 220 hehtaarilla. Katsotaan mitä tästä tulee!!