Takertumattomuutta ja rakentamista

pohjatöiden aloitus yhdessä

Ihailen miestäni. Hänellä on kyky olla takertumatta asioihin. Jään usein itse kiinni siitä, kuinka murehdin ja suren pitkäänkin muiden asioita, omieni lisäksi. Kaksi vuotta sitten jouluna, meillä oli kaikki valmiina pihaton laajennukseen. Esikauppakirjat oli allekirjoitettu kaikkien yhteistyökumppaneiden kanssa ja takana oli parin kuukauden iso työ pyytää ja neuvotella tarjouksia, olla yhteydessä arkkitehtiin, myyjiin, pankkiin, elykeskukseen. Oli mietitty vaihtoehtoja ja ratkaisuja moniin aisoihin ja taas jaettu niitä eteenpäin. Ja sitten pankki vetäytyi pois jo sovitusta lainanannosta. Tilanne tosin oli pankissa poikkeuksellinen, kun pankinjohtaja oli yllättäen lähtenyt ja  vetovastuu oli jaettu monelle.

Valtteri tuli silloin kotiin ja kertoi asiasta. Pettymys oli suuri. Juttelimme hetken, mitä lasten seurassa pystyi ja sitten mieheni lähti takaisin töihin. Illalla hän jo rupesi miettimään, mitä nyt? Mitä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia tämä käänne tarjoaisi. Muutamassa tunnissa pettymys kääntyikin mahdollisuudeksi. Itse olisin varmasti jäänyt suremaan asiaa pidemmäksi aikaa, mutta mieheni perässä innostuin taas suunnittelemaan ja ideoimaan uutta. Nyt taaksepäin katsoen pankin perääntyminen ei ollut meille huono asia. Saimme kunnostettua vanhan navetan nuorkarjaa varten ja siten myös nuorkarjan takaisin kotiin. Kunnostettiin aiemmin ostettuja peltoja ja suunnittelimme pitkäntähtäimen tulevaisuuden suunnitelman maatilalle, mitä kohti yritämme tilaamme viedä. Sitten keksimme vielä järkevämmän ratkaisun eläinten ruokintaan. Pankki arvosti työtä tilalallamme ja avaraa ajattelua, miten vaikeissa tilanteissa tilalla oli toimittu. Ja keväällä saimme lainan ruokintajärjestelmän ostoon ja laajennuksen rakentamiseen. Tänään on lisärakennuksen lattian valu ja lokakuun lopussa pitäisi olla ruokintajärjestelmän käyttöönotto.

Innokasta lapsityövoimaa

Lattialämmitysputkien surrausta valua varten

Mieleeni nousee monesti lapsillamme olevan satukirjan vanha tarina kahdesta munkista. He kävelevät sateessa, kun hieno rouva saapuu kantotuolissaan. Nainen odotti vihaisena pääsevänsä alas kantotuolista, mutta palvelijat eivät kyenneet auttamaan, kun heillä ei ollut mahdollisuutta laskea naisen tavaroita maan lainehtiessa vedessä. Vanhempi munkki meni silloin naisen luo ja kantoi tämän lätäköiden yli. Nainen ei kiittänyt vaan jatkoi vihaisena matkaasa. Munkitkin jatkoivat matkaa ääneti. Muutaman tunnin päästä nuorempi munkki puuskahti kiihtyneenä, kuinka epäkohtelias nainen oli ollut. Vanhempi vastasi:" Minä laskin hänet maahan jo monta tuntia sitten, miksi kannat häntä vieläkin mukanasi?"

 

Ammatti synnyinlahjana

Ajattelen pieniä poikiani ja etenkin nuorimmaista,vasta 2-vuotiasta poikaani. Näen valtavan innon ja palon tekemään työtä, oppimaan isänsä taidot ja tiedot. Seuraa pitkät itkut, jos isä ei ota traktorin kyytiin istumaan tai navettahommiin mukaan. Pettymyksestä toinnuttua hän ottaa lelutraktorin ja alkaa "hommiin". Jos viemme isälle pellolle ruokaa, hän irroittaa turvavyön, nousee ylös ja tuijottaa ikkunasta nauliutuneena traktorin tai kaivurin työntekoa. Ja voisi katsoa sitä vaikka tunnin. Kotiin tullessa hän työntää ruohonleikkuria ja "niittää peltoja" tai ajelee potku traktorilla ja muokkaa.

Välillä itsestä tuntuu niin hullulta tämä kaikki. Varsinkin kesällä töitä tehdään kuin hullut. Aikaisesta aamusta ilta myöhään ja välillä öitäkin.. Ja silti se tuntuu tekijöistään mielekkäältä, kiehtovalta ja mukavalta. Jokaiseen päivään on mukava herätä ja työ tuntuu siltä, kuin se olisi sinulle tehty. Siihen on into ja palo.

Kun teimme vähän yli kaksi vuotta sitten sukunpolvelvaihdoksen maatilalla, pidimme juhlat, joihin tuli paljon sukulaisia ja ystäviä. Olimme mieheni kanssa suunnitelleet ohjelmaa ja vähän leikkimielisesti testailimme: ovatko Valtterin vanhemmat tosiaan valmiitä jäämään pois tilan töistä. Sitten mieheni äiti luki heidän arkistoistaan löytyneen kirjoituksen, mikä pysäytti minut. Ammatti Synnyinlahjana. Sain julkaista kirjoituksen uudelleen blogissani. Mielestäni se on edelleen hieno ja koskettava kirjoitus.

.

Kirjoitus oli julkaistu Kiuruvesi lehdessä, maaseutunuorten järjestämässä kirjoitussarjassa 90 -luvun alussa. Maaseutu oli tyhenemässä ja tiloja lopetti Kiuruvedelläkin paljon. Ei tässä ammatissa ole kyse vain koulun penkillä saadusta ammattinimikkeestä. Tässä on jotain mikä virtaa suonissa.
Minun on turha testata pystynkö samaan. En pysty. Voin ja haluan tehdä töitä juuri tälle maatilalle, jonka historiaa arvostan suuresti!  Tahdon vaalia ja antaa tämä tila eteenpäin ainakin niin hyvänä, kuin me  ollaan tämä kaikki saatu. Mutta kaikkeani en voi antaa enkä kaikkea oppia. Kaikkea en myöskään pysty ymmärtämään. Olen muualta tullut ja kaikki on minulle näytettävä, opetettava ja selitettävä alusta alkaen.

Koukussa minäkin tiedän olevani, etenkin tähän paikkaan. Pitkiltä ja lyhemmiltäkin matkoilta palaan aina suunniteltua aikaisemmin kotiin ja tunnen, että juuri tässä paikassa on paras olla. Mutta jotain vielä enemmän virtaa mieheni ja poikani suonissa, mikä ei ole minullekaan opeteltavissa kirjoista tai käytännön töistä.

AMMATTI SYNNYINLAHJANA

Iltalypsy alkaa olla ohi. Lypsimet on kiinnitetty viimeiselle lehmälle. On aika istahtaa hetkeksi lypsyjakkaralle.

Navetan toisella puolen käytävää pitkin vanhin poika ajaa polkutraktorilla vimmattua vauhtia. Käytävän päässä tiukka vasen ja sitten eturengaskosketus päätyseinään ja jälleen hillitön polkeminen. Sitten tiukka vasen suoraan ruokintapöydälle, ja katsojat, kuin rallikilpailuissa ikään, siirtyneet metrin verran taaksepäin sitä mukaan, kun ajo etenee.

Tuon kun saisi jäämään tähän tilalle jatkajaksi! Kyllä siinä ainakin traktori saisi kyytiä, eikä se sotkeutuisi muiden jalkoihin. Oli sillä jo syntyessään semmoiset nyrkit, että piti omat kädet ihan panna taskuun. Ja tuo niska on jytäkkä kuin härällä, ei muuta kuin mainoshattu päähän, niin siinä on valmis maajussi. On se ainakin nyt kiinnostunut kaikesta mitä täällä tehdään. Ja tuskassa se on, jos ei ole mitään puuhaa.

Se aika on jo onneksi ohi, että kaikki ne, jotka pystyvät itsensä kouluttamaan, siirtyvät maalta kaupunkiin, muihin tehtäviin. Ja maalle jäi vain se heikoin aines, joka ei muualla pärjäisi. Maatalous on nykyään, ja on ollut ennenkin, niin vaativa ammatti, että siihen hommaan pitää saada jäämään, ei välttämättä viisaimmat, vaan kykenivimmät nuoret.

Mutta enpä minä pysty sanomaan, että tämä tila ja maaseutu ei saa kuolla, sinä sitten jäät tänne maata viljelemään, ja se siitä. Niillä on omat halunsa, toiveensa ja tulevaisuutensa.

Tai miksikäs en! Miksi minä en voisi sanoa, että tämä tila ja maaseutu tarvitsee juuri sinunlaisia viljelijöitä? Sinussa on aines tähän hommaan! Tässä ammatissa ei kaikenlaiset ihmiset voi menestyä. Mutta sinulla on semmoiset otteet, että luulenpa, että pärjäisit. Minä voin antaa sinulle kaikki ne tiedot ja taidot, jotka minulla on. Käy kouluja tätä ammattia varten, hankin vaikka työkokemusta maalta ja tule tänne töihin!

Minä uskon että tällä ammatilla on tulevaisuutta, sillä ”niin kauan kuin maa on, ei lopu kylväminen eikä leikkaaminen”. Ajattelepa asiaa.

Niin minä sille sanon. Ja jo nyt minun pitää antaa tuolle pojalle omaa aikaani ja selittää, miksi nyt kylvetään tai miten tämä lohko pitäisi kyntää. Pitää olla aikaa käydä yhdessä katsomassa, miten oraat ovat kehittyneet ja joko pitäisi ruveta rehuntekoon, ja minkälaisia puita tuolla metsässä oikein kasvaa. Nyt pitää olla myös aikaa kerätä käpyjä lehmiksi sen omaan navettaan, kiinnittää melassisanko lietetankiksi polkutraktorin perään, kerätä tieltä kiviä pieneen peräkärryyn ja kipata ne pihanurmikolle sen keräämään kiviraunioon. Sillä jos tuo poika on viisitoistavuotiaana jo juppiutunut, niin turha kai sitä on enää ruveta saarnaamaan maaseudun elävänä pitämisestä, puhumattakaan hienosta ammatista maanviljelijänä.

Niin, niin sinulle on lyöty leima otsaan. Niin se oli minullekin. Yritin kyllä käydä pyyhkimässä sitä pois, mutta huomasin, että antaa olla. Tämä ammatti sopii minulle.

No nyt se lypsää jo tyhjää!

Kiuruvesilehden kirjoitussarjasta ” Nuoren tuottajan näkökulmasta”

Esko Nuutinen

Hiljaisuutta

Loppukesän merkkejä ilmassa. Pihlajan marjat alkavat punoittaa, toinen rehunteko alkaa pelloilla, illat pimenevät ja linnut huutavat lähtöhuutojaan.. Tuulessakin voi jo tuntea pienen kirpaisun kaiken kuumuuden keskellä, se ei enää helli lempeydellään. Herukka pensaat notkuvat pian poimittavista marjoista ja kasvaneet omenat taivuttelevat omenapuiden oksia kohti poimijoitaan.. Kesätyöntekijät ovat lähteneet ja elämä rauhoittuu jälleen.


Vaikka ihmsten määrä vähenee, elämä ja enrgia ympäriltä ei katoa. Luonto ympärillä jatkaa elämää omalla tahdillaan ja se myös kuljettaa meitä luonnon ympäröiviä ihmisiä vuoden ajasta ja sen tuomista tehtävistä toisiin.


Monissa tilanteissa ja etenkin keskustellessa tuntemattomampien ihmisten kanssa, asumisemme syvällä maaseudulla, pienen pienessä kylässä, herättää usein paljon mielenkiintoa ja kummastusta. Miten voi asua sellaisessa paikassa, mistä kauppaan on 30 km huonoa tietä, kahvilaan ei voi poiketa matkan varrella, eikä tuttuja kävele vastaan, joiden kanssa jäädä vaihtamaan kuulumisia? Monesti ihminen tarvitsee sisäisen turvan ja tunteen, että kaikki palvelut: kuten kaupat, kirjastot ja teatterit ovat lähellä veikkei niitä itse käyttäisikään.  Riittää tietoisuus siitä, että mahdollisuudet ovat minulle valmiina siinä lähellä, jos niitä tarvitsen.

Sain aloittaa huiman kaksivuotisen astangajoogaohjaajakoulutksen Tampereella viime viikonloppuna. Lähdimme alkutaipaleelle tutkimaan myös parituhatta vuotta vanhaa Patanjalin Jooga sutraa.  Jooga sutran alussa sanotaan, että jooga on mielen hajaannuksen hiljentämistä. Länsimaisissa yhteiskunnissa alleviivaamme ja ihailemme monesti ajattelua. Kuitenkin jos koko ajan vain ajattelisimme, eläisimme ajatuksissamme, emme tässä hetkessä. Ajatelessamme ja  haaveillessamme tulevaisuudesta elämme jo tulevassa, jos muistelemme menneitä, elämme menneessä. Jos saisimme välillä mielen liikkeemme hiljennettyä, pystyisimme olemaan tässä hetkessä, juuri nyt. Tuntemaan sen, mitä haluamme tehdä, näkemään maailman ympärillämme ja näkemään toisemme. Ehkä sitten emme tarvitsisikaan tietoisuutta siitä, että kaikki ovet olisivat minulle aina raollaan ja niin lähellä että pystyisin astua kynnykselle ja nähdä vielä siitä sisälle varmistuakseni reitistä, ennen kuin muut ovet olisivat minusta jo liian kaukana.

Maanviljelystä

Lehmiä ulkona jaloittelemassa

Maanviljely on monipuolisuutta vaativa ammatti. Maanviljeliyyteen kuuluu monia eri tehtäviä, joita on seurattava ja tehtävä joko päivittäin tai ainakin osan aikaa vuodesta.

Kotieläintilalla eläinten hoito on  jokapäiväinen työtehtävä riippumatta viikonpäivästä tai juhlapyhistä. Parret putsataan märistä kuivikkeista ja lannasta kahdesti päivässä ja tilalle laitetaan uudet kuivikkeet. Samalla tarkkaillaan eläinten hyvinvointia, tulevia pokimisia ja kiimoja, eli koska eläin olisi siemennettävä. Roboteille viedään ne lehmät, jotka eivät ole sinne itse menneet esim. juuri poikinut hieho, joka ei ole vielä tottunut lypsyllä käymiseen. Päivittäisiin töihin kuuluu myös lypsyrobottien pesu, maitosuodattimien vaihto, vasikoiden juotto ja rehun jako lehmien ruokintapöydälle. Lehmiä siemennetään, autetaan poikimaan, laitetaan umpeen eli lypsäminen tyrehdytetään kahdeksi kuukaudeksi ennen poikimista, jolloin lehmän energia ei kulu maidontuotantoon vaan vasikan kasvattamiseen. Viljelijä toimii siis päivittäin kätilönä, lääkärinä, sähkö- ja putkimiehenä, toimistotätinä, koneenkorjaajana ja eläinten hoitajana.

robotin huoltoa

Mieheni toimii myös "eläinten ravitsemusterapeuttina". Eläinten ruokaseos eli ape tehdään meillä tällähetkellä vielä päivittäin. Oma ape lehmille ja toinen hieman erilainen satsi nuorkarjalle. Ape koostuu neljästä erilaisesta rehupaalista, joissa on mm. kokoviljasäilörehua, kuten kaura, ohra ja herne seosta, apilarehua, kuivaa heinää, valkuaiskasveja, kuten hernettä, virnaa tai härkäpapua sisältäviä paaleja. Joukkoon lisätään vielä kivennäistä, rypsirouhetta, vettä, täysrehuseosta, jossa on mukana myös pienempiä määriä tarvittavia hivenaineita. 

Nautatiloilla omista pelloista saatu karkearehu on iso ja tärkeä asia. Hyvä ja ravitseva ruoka on merkittävä osa eläinten hyvinvointia ja maidon laatua. Siksi meillä otetaan jokaiselta pellolta rehunäytteitä, joista selviää eri paalien ravintoarvot. Aina kun alamme syöttää uuden pellon paaleja, appeeseen menevä seos ja ravintoaineet lasketaan uudelleen. Sen jälkeen on tutkittava eläinten hyvinvointia, eläinten syömää rehumäärää, lannan koostumusta sekä maidon määrää ja laatua. Täten selviää, miten ape toimii- mitä osaa tarvitaan appeeseen lisää tai mitä siitä täytyy vähentää.

rehujen työntöä eläinten eteen

 Heinäkuun alussa alkaa automaattista ruokintajärjestelmää varten uusi rakennusprojekti. Lokakuussa työmäärä tämän osalta siis hieman helpottuu, kun Trioliet T40 ruokintajärjestelmä käynnistyy. Uusi ruokinta robotti mahdollistaa vielä tarkemman ruokavalion kussakin elämänvaiheessa olevalle eläimelle, sillä kone voi tehdä omalla reseptilla apeseoksen vaikka joka häkille erikseen. Kun kone jakaa rehun lehmien eteen, se samalla myös työntää rehua lähemmäs eläimiä, tällöin tuoretta ruokaa on koko ajan eläinten saatavilla.

niittoa

Kesällä näiden töiden lisäksi viljellään peltoja, joista eläinten vuoden ruoka saadaan. Ensin pellot kynnetään, muokataan, ajetaan lietettä ravinteeksi ja kerätään kivet, jotka ovat nousseet kyntäessä ylös. Sitten pellot kylvetään tietyn viljelykierron mukaisesti. Lähes heti äskeisten toukotöiden jälkeen monivuotisilta nurmipelloilta aletaan tekemään ensimmäistä rehua. Peltoja kierretään katsomassa ja tavoite olisi saada tehtyä rehu vähän ennen kuin heinä puhkeaa tähkälle, jolloin ravintoarvot ovat suurimmillaan. Pellot niitetään, ja niitetty heinä jää pelloille karhoiksi eli kasamaisiksi jonoiksi kuivamaan. Näitä karhoja vielä yhdistetään kolme yhdeksi isoksi karhoksi karhottimella. Näin pystymme säästämään polttoainetta ja aikaa kiireisellä ajalla ja myös rehu kuivaa paremmin. Karhot paalataan ja valmiit paalit käydään sen jälkeen nostelemassa riveihin pellon reunaan, jotta uusi rehu pääsisi kasvamaan. Paalauksen jälkeen nurmelle levitetään vielä karjanlantaa varmistamaan uuden heinän kasvua.

vanhan asuinrakennuksen purkua

Minun kivensiirtoyritys päättyi Valtterin apuun

Kaiken tämän lisäksi maanviljelijän tulee olla yrittäjä, joka maksaa laskuja, pitää kirjanpitoa, budjettia ja tekee kannattavuuslaskelmia eri investointien tullessa. Huolehtii, että tilalla on aina kuivikkeita, siiloissa täysrehua, robotilla kuluvia tarvikkeita ja pesuaineita, traktoreille polttoainetta ja eläimille tarvittavia lääkkeitä.. Kesäisin vielä maalataan ja korjataan maatilan rakennuksia sekä pestään pihatto ikkuinoista lattiaan ja kattoon:)

Opittuani ymmärtämään tätä kokonaisuutta koen, että maanviljelys, kaikesta tästä työmäärästä huolimatta, tuntuu tärkeältä ja kiinnostavalta!

Suvaitsevaisuutta

Kävin katsomassa Iisalmessa Miranda -mustalaisten holokausti näyttelyn. Ilokseni sain taas tuntea taiteen mahdollisuuden avata silmiä ja ajattelua. Pääsin ehkä hieman lähemmäs mustalaisten maailmaa sekä juuria ja syitä heidän tämänhetkiseen tilaansa.

Lapsuuden perheessäni arvostettiin ja harrastettiin laajasti kulttuuria. Kävimme katsomassa niin teatteria, oopperaa, taidenäyttelyitä ja konsertteja. Kun oma tieni jatkui opiskelemaan tanssia ensin Turun konservatorioon ja sieltä Teatterikorkeakouluun, jouduin itseni kanssa ristituleen. Minulle oli hyvin vaikea olla mukana siinä taiteentekijöiden rintamassa, jossa muita taiteilijoita sekä teoksia arvostellaan jatkuvasti. Teoksia ja taiteilijoita vartaillaan ja etsitään vikoja ja puutteita. Ajattelen toki itsekkin, että taidetta on moni tasoista, eivätkä kaikki taide-esitykset ole kaikkia varten.  Kuitenkaan en pystynyt ymmärtämään enkä hyväksymään sitä, kuinka lähes jokainen opettaja, jonka saimme oli monen luokkatoverini mielestä aina tyyliltään väärä tai muuten huono. Myös porukalla katsotut tanssiesitykset useimmiten heti arvosteltiin.. Aina löytyi negatiivistä kommentoitavaa. Jos esimerkiksi esityksen esitti balettitanssijat, niin liike oli liian hallittua ja ojenneltua, jos esittäjät oli taas enemmän esittävän taiteen puolta, niin esiintyjien kehot eivät kertoneet mitään ja esitykseen oli pitänyt liimata päälle tekstiä ja muuta ilmaisua.

Minulle tuli pitkäksi aikaa lukko katsoa tanssia. Ihan kuin olisin saanut stressin siitä, voinko pitää teoksesta ja osaanko edes katsoa tai arvioida sitä. Tilaani pahensi, kun huomasin kuinka totta oli väite, että taiteilijat tekevät teoksia ja toiset taiteilijat tulevat niitä katsomaan. Monissa tanssiesityksissä todellakin suurin osa katsojista tunnistin tanssijoiksi tai muiksi taiteilijoiksi. Minulla oli ollut lapsenomainen, vahva usko taiteen eheyttävään voimaan sekä silmiä avaavaan mahdollisuuteen suhteessa ihmiseen ja ympäristöömme. Kysyin, että mikä järki tässä kaikessa on? Onko tämä tärkeää työtä, jos tämä ei tavoita muita ihmisiä kuin toisia taiteen tekijöitä?  Voinko vain harjoittaa kehoani ja itseäni, koska minulla on siihen intohimo ja itse koen, että voisin kehoni kautta antaa jotain tärkeääkin ulos!?  

Tämä viisi vuotta poissa Helsingistä ja tanssiympyröistä on tehnyt minulle myös tanssijana hyvää, vaikka tanssijana toimiminen on ollut vähäistä. Olen harjoittanut pääsääntöisesti itsenäisesti joogaa ja sen avulla päässyt takasin ja ehkä myös syvemmälle itseeni. Kehoillamme on meille paljon kerrottavaa, jos sitä pysähtyy ja opettelee kuulemaan. Matkaa on toki minullakin tehtävänä. Välillä kotona kuunnellessani musiikkia alan liikkua ja tanssia ja sitten kyyneleet tulevat yllättäen ulos. Joku kohta sisälläni liikahtaa odottamatta. Suuri ja pitkälentoinen haaveeni olisi saada tehdä tätä matkaa itseeni joogaten, mutta viimeistään silloin kun olen vanha ja horjuva nainen, jonka iho on laikukas ja verisuonetkin kuultavat ohuen ihon alta, tanssin tätä kaikkea elämää ja ihmisenä olemista ja vien sen tavallisten ihmisten elämään ja arkeen. Ja ihmiset saavat silloin pyöritellä silmiä ja kummastella outoa mummoa, mutta toivon, että silti joku näkisi minussa ja tanssissani jotain, joka pysäyttäisi hänet ja saisi hänet jäämään katsomaan. Ihminen viestii vauvasta asti sanattomasti ja monesti tuo sanaton viesti menee meissä syvemmälle. Olen tullut taiteen avulla monesti liikutetuksi ja jollain tavalla avatuksi. Toivon, että me ihmiset voisimme avoimemmin silmin katsoa niin  itseämme, maailmaa kuin  taidettakin. Sillä kun annamme luvan sille, että voimme avoimin silmin katsoa kaikkea ympärillämme, voimme nähdä paremmin toisemme, arvostaa ja hyväksyä erilaisuudet ja etsiä sen jälkeen yhteinen kommunikointitapa erilaisten ihmisten kanssa.Tuo ymmärrys toisista ja itsestä olisi minusta yksi suurimmista asioista maailmassa, mitä tavoitella.

                                                                                            Kuva: Eeva Rantala

Syvyyksiä

                                                                                            Kuva: Eeva Rantala

" Yö värähtelee

tähtien taajuudella.

Sanantuojat ovat tehneet tehtävänsä

                                        ja menneet.

Ne kertovat minulle itsestäni

ja tiedän ettei siinä ole kaikki

siinä ei ole minusta kaikki:

olen enemmän.

Myös elämästä ne kertoivat

            ja elämä on paljon enemmän

Minun toivoni on siinä

ettei tässä ole kaikki,..."

                                                                                          ote  Eeva Tikan runosta

Läheinen perhetuttumme Jouko Ikola luki tämän runon minulle ylioppilas juhlissani. Lauantaina siitä tulee kuluneeeksi jo 9 vuotta. Olen monesti kaivanut tämän runon tavaroideni seasta ja lukenut sen. Ja se on antanut lohtua ja uskoa niinä hetkinä, jolloin oma usko itseen ja omiin kykyihin on vähissä. 

Tiedän olevani syvällinen ihminen, joka jää pohtimaan ja miettimään pieniäkin asioita. Liiankin monet asiat otan äärimmäisellä vakavuudella vastaan ja sisimpäni värähtelee jo pienistäkin asioista. Jo lapsena jäin korvat auki kuuntelemaan venhempieni ja heidän ystäviensä syvällisiä keskusteluja ihmisestä ja elämästä. Silloin jo koin, että tuntuu vaikealta vain juosta elämää eteenpäin kevein jaloin,  kun tässä elämässä ja ihmisessä on niin paljon syvyyksiä, mitä pysähtyä katsomaan.

 

 Välillä ihmettelen, kuinka paljon täällä maailmassa keskitytään vain kuoreen. Ihmisten seassa liikkuessa korviin nousevat vain keskustelut ulkonäköpaineista, toisten ihmisten tekemisistä tai tekemättäjätättämisistä. Onko kiireen syy vai kykenemättömyyttä kohdata toinen, mutta liian usein ihmiset myös hautautuvat saavuttamattomiin, kun joku toinen olisi lähellä ja valmis antamaan aikaa.

 Ja kuitenkin meissä kaikissa on paljon enemmän kuin miltä me tai kotimme näyttää  ja elämä on paljon enemmän, kuin mitä teoistamme voi katsoa. "Meillä on niin monta matkaa elämässä kuljettavana ja se pisin matka, on matka omaan itseensä.": Jouko Ikola

Työtä ja huvia

rumppuputkesta kukkatelineeksi

 

 Kesä tuli. Tekemistä riittää ulkona niin, ettei malta tulla sisälle ja istuutua koneen ääreen. Sain kasvimaan alulle ja taimia istutettua ympäri pihamaata. Pojat ovat saaneet juosta sadettimen alla ja käki kukkuu lähes tauotta. Nuorimman poikamme istuessa isin kyydissä traktorissa olen Joonatanin kanssa puuhaillut piha hommissa.. Teimme yhdessä tikkaat leikkimökin katolle, kasvimaalle puutarhatyökaluille oman säilytyspaikan, maalasimme kasvihuoneeseen pöydäksi vanhan sähkökaapelikelan ja istuimeksi Lapinsalon vanhan kirkonpenkin sekä tuunasimme vanhan rummppuputken pihamme tuloristeykseen. 

On ollut ihmeellistä kuinka paljon neljävuotiaan kanssa voi tehdä!  Viime kesänä vain haaveiltiin näistä asioista, mitä tänä keväänä ollaan jo saatu tehtyä, eikä kesä ole kunnolla vielä edes alkanut.

  

kasvimaan työkaluteline

Mukavia asioita tehdessä vauhti tahtoo kiihtyä ja inspiroivia töitä jatkaisi ilta myöhään asti. Tavallisen arkirytmin kadottaa helposti kun jää iltaisin valoisalla puuhastelemaan muutaman tunnin normaalia kauemmaksi ja aamulla haluaa kuitenkin herätä varhain. Viime kesänä sen huomasin ja kesäkuulla tahtoi jo voimat hiipua ja mieli mustua.

 Reilu viikko sitten tilan vanha Alpo-ukki oli meillä käymässä ja juttelimme hänen ja appeni kanssa työn teosta. Vanha ukki kertoi, kuinka ennen jaksamista helpotti, kun hevonen tarvitsi kesken rankan työpäivän lepoa. Silloin sai itsekin heittäytyä hetkeksi pellon laitaan lepäämään ohjakset käsissä, heräten siihen, kun hevonen alkoi nykiä. Mieleeni on nousi myös, kuinka  rakas edesmennyt isotätini sanoi minulle ja sisarilleni lapsia ollessamme että:" silloin kun työmäärä alkaa ahdistaa, on mentävä työnviereen maata". Kun on levännyt, sitä pystyy tarttua eri lailla hommiin eikä työmäärätkään ahdista. Jospa sitä osaisi nyt pysyä kohtuudessa myös kaikessa tässä mukavassa touhussa!

                                        

kasvihuoneen kalusteet

pieni havuryhmäni